9/09/2016

Elämää ilman salaattiottimia - ei käy

Lähes jokaisen pennun elämässä tulee aika, jolloin joutuu jättämään taakseen vanhan kotinsa, vanhempansa ja sen kaiken tutun, jonka kanssa on tottunut elämään. Toki mukaan saa roppakaupalla mukaan omia tavaroita, vaatteita ja muuta vuosien saatossa kertynyttä krääsää, mutta esimerkiksi astiat, huonekalut, siivoustarvikkeet ynnä muut yleishyödylliset romppeet tulee hankkia itse. Ja entä sitten kotityöt, siivous, ruuan hankkiminen ja laskujen maksu - se kaikki kaatuu omaa niskaan ja asiat täytyy hoitaa yksin. Luulisi, että se astioiden hankkiminen olisi ajatuksena helpoin muutossa ja muutoksessa, mutta ei, täältä löytyy vastarannankiiski, joka jäi erityisesti kaipaamaan kotoa niitä kaikista vähäpätöisimpiä tavaroita, astioita - ei niinkään perheen kanssa asumista ja yhteiseloa jaettujen kotitöiden ja valmiin ruuan kera.

En voi väittää koskaan välittäneeni merkkivaatteista tai tietyn firman valmistamista kodinkoneista. Minulle on aina ollut aivan se ja sama, ovatko kenkäni Asicset vai Adidakset tai onko hupparini ostettu henkkamaukasta vai Lidlistä (damn, sitä hupparia on muuten ikävä), katsonko leffojani Sonyn vai Artin telkkarista - kunhan se tuntuu hyvältä ja toimii. Luulisi, että olisi aivan sama, mihin teen salaattini tai mitä ainetta suihkutan tiskirättiin hellaa pyyhkiessäni - niin minäkin luulin - mutta totuus valkeni yllättävän nopeasti, kun jäin yksin omaan kämppääni: en voi kuvitella eläväni ilman Tupperwarea ja Amwayta. Kuinka säälittävää huomata merkkihulluuden olevan kuitenkin olemassa, vaikka aina olenkin pyöritellyt silmiäni muille sitä harrastaneille.

Anyway, pihinä ihmisenä en kuitenkaan voinut edes kuvitella maksavani tähtitieteellisiä summia mokomista kupeista ja kipoista, olivat sitten miten tuppervaaraa tahansa, joten parin päivän valituksen jälkeen aloin ankarasti kierrellä kirpputoreja sopivia astioita etsien. En tiedä, vastasiko joku pyyntööni, mutta kolmen viikon sisään olin löytänyt pari sopivaa säilytysrasiaa, suuresti himoitsemani salaattikulhon (kaksi, jos tarkkoja ollaan!) sekä luultavasti tämän vuoden rakkaimman löytöni, kauniit tupperin salaattiottimet (joille muuten jäi hintaa alennuksen jälkeen vain yksi euro, mieletöntä! Ne, jotka osaavat ottaa salaattia kahdella haarukalla, kokeilkaa näitä ottimia - paluuta ei ole.) - paistaa se päivä joskus risukasaankin. Siis miettikää, minä etsimässä muoviastioita kirpputoreilta ja iloitsemassa niiden löytymisestä - ei ikinä. Salaattiottimien löytymishetkellä mukana ollut kaverini voinee tämän allekirjoittaa täysin. Ihmeitä tapahtuu.


Muutaman onnekkaan kirppisreissun ja äitini tekemän Amway-tilauksen jälkeen valtakunnassa alkaa olla kaikki hyvin. Koirat viihtyvät, käyn koulua (hei, viime postauksen epätoivoisesta pohdinnasta huolimatta tämäkin luuseri sai koulupaikan ja on nyt omillaan asuva korkeakouluopiskelija, huh), omistan monta suihkupullollista kelvollisia siivousaineita, en joudu enää tekemään salaattia uunivuokaan (synkimpinä hetkinä sitä sortuu kaikenlaiseen, josta ei voi jälkikäteen sanoa olevansa ylpeä) ja voin jopa väittää pärjääväni omillani. En koe olevani niitä, jotka jäävät odottamaan, että joku tulee laittamaan ruokaa tai siivoamaan kämppäni, teen sen oikein mielelläni itse, kunhan lähtökohdat ovat kunnossa - siksi jaksan valittaa ja ikävöidä niinkin arkisia asioita kuin siivousvälineitä tai tietynlaisia astioita. Terveisin poispilattu kakara, joka ei enää osaa elää ilman tuppereita. Mitähän hehkutan seuraavaksi? Partylitea ehkä? (Varokaan vaan, muita somisteita en ehkä suostuisi hankkimaankaan.)

Hei, pessimismin ohella elämästä voi näköjään löytyä myös jotakin hyvää, muovikuppien muodossa. Ei sillä, etteikö kulunut vuosi olisi alkukankeuden jälkeen tuonut muutakin, mutta tässä yksi, pienisuuri asia, joka saa tulevaisuuden näyttämään astetta valoisammalta. Hah, surkuhupaisaa, että ensimmäinen kirjoittamiseen inspiroiva aihe yli puoleen vuoteen on tässä, toivon, että edes joku voi samaistua moiseen riemuun.

2/02/2016

Vertailussa yhteishaku ja karkkihylly

Elämän sanotaan olevan täynnä valintoja - joidenkin seuraukset ovat pidempiaikaisia, joidenkin pieniä ja mitättömiä. Jokaisella valinnalla on kuitenkin jotakin yhteistä: päätökseen johtava prosessi. Itse joudun reilun kuukauden kuluttua sinetöimään kohtaloni ja hakemaan lukion jälkeisiin jatko-opintoihin yhteishaussa, ja sitä ennen pitäisi päättää jokin ala, joka kiinnostaa niin paljon, että olisin valmis viettämään sen parissa kenties loppuelämäni. Tällä hetkellä päätös tuntuu todella suurelta, ja joudun varmasti kyseenalaistamaan valintaani vielä monia kertoja, mikä ikinä se nyt tuleekin olemaan. Yhtä suuren ongelman voi kuitenkin saada aikaan pienemmistäkin valinnoista, kuten vaikkapa S-marketin karkkihyllyn edessä kuukauden kestäneen karkkilakon jälkeen. Mitä tehdä, kun koko valikoima on saatavissa ja ovet avoinna, mutta loppuratkaisua tunnu syntyvän?

Ensinnäkin tulee miettiä, mitä tahtoo juuri kyseisellä hetkellä. Salmiakkia vai suklaata, yliopistoon vai ammattikorkeaan? Mutta toisena tulee se tärkein; tahdonko sitä myös myöhemmin, kun valinta on tehty, kuitti saatu ja hakupaperit lähetetty? Haluanko oikeasti juuri tuohon kouluun, entäpä jos kyllästyn siihen ensimmäisen jakson aikana? Vaikka nyt tekee mieli lakritsia, olisiko salmiakki kuitenkin parempaa kotona? Kannattaa siis ehdottomasti raahata kristallipallo mukaan kauppaan, jos haluaa välttyä kyseiseltä epävarmuudelta. Jos sellaista ei kuitenkaan ole, aikaa kuluu huomattavasti enemmän, jokainen vaihtoehto tulee punnita huolella ja kilauttaa vaikkapa kaverille, jotta valinta osuisi mahdollisimman hyvin yhteen myös tulevaisuuden minän mielipiteiden kanssa.

Vaikka valinta tuntuisi juuri nyt mitä parhaimmalta, onko se sitä myös koulutuksen päätyttyä tai pussin tyhjennyttyä? Olisinko voinut valita paremmin, hukkasinko vain aikaa ottaessani tämän vaihtoehdon? Käytinkö rahani turhaan, voinko ylipäätään työllistyä tällä alalla? Internet on tulvillaan muiden kokemuksia ja suosituksia hyvistä karkeista sekä työpaikkailmoituksia, joten miksipä ei aloittaisi ottamalla selvää faktoista? Ammattimaisen mielipiteen voi pyytää myös opinto-ohjaajalta tai kaupantädiltä, mutta ehdotuksista huolimatta lopullinen päätös jää omille harteille - todella lohdullista.

Hinta-laatusuhde; kannattiko? Jos olisinkin ostanut valmissekoituksen sijaan irtokarkkeja tai mennyt sairaanhoitajakoulutuksen sijasta ensihoitajaksi, olisinko hyötynyt enemmän ja olisinko nyt tyytyväisempi elämääni? Jos on valmis käyttämään aikaa ja rahaa lopputuloksen saavuttamiseksi, niin hitaamman ja työläämmän reitin valitseminen - eli tähtää valmiiksi korkealle ja käyttää enemmän aikaa kunnon koulutukseen ja valitsee karkkinsa itse, vaikka se tuleekin kilohinnalta kalliimmaksi - on pidemmän päälle kannattavampaa ja palkitsee runsaammin. Ensihoitajalta löytyy myös sairaanhoitajan pätevyys, huolella valitusta irtokarkkipussista ei löydy huonoja sattumia. Jos taas hätäilee ja menee siitä, mistä aita on matalin, saa huonompaa palkkaa, ei voi hakea yhtä monipuolisiin töihin eikä edes pidä jokaisesta ostetusta karkista. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, joten miksipä ei samantien miettisi kunnolla?

Entäpä, jos en ottaisikaan mitään, vaan menisin suklaansyönnin sijasta lenkille illalla? Jos menisinkin suoraan lukiosta töihin tienaamaan? Tee molemmat - opiskele, syö suklaa, tee töitä, mene lenkille. Myöhemmin kaduttaa kuitenkin, jos jättää suklaan ostamatta ja menettää samalla mitä parhaimman makuelämyksen - lenkillehän pääsee siitä huolimatta, ja syötyjen kalorien kuluttaminen antaa myös hyvän syyn lähteä. Sama pätee luultavasti myös koulutusta ajatellessa; opiskelijaelämän hehkutus tunkee usein molemmista korvista sisään, opiskelujen aikana voi tajuta, mitä oikeasti haluaa, yksikään todistus tuskin menee hukkaan, jos sen avulla on mahdollisuus työllistyä paremmin kuin sitä ilman... Töitä ehtii tehdä myöhemminkin, ja todistus korkeakoulusta motivoi hakemaan parempaa työtä, joten miksipä ei? Vai voiko joku todella sanoa saavansa tarpeeksi kivan ja varman työn ilman koulutusta nyky-yhteiskunnassa, jossa niistä vähistä työpaikoista saa taistella hampaat irvessä jokaisella hakukerralla?

Toki myös liika ahnehtiminen on pahasta. Jokaisen karkkilaadun maistaminen johtaa ylensyöntiin ja usein myös pahoinvoinninin kautta oksentamiseen. Näin saattaa käydä myös silloin, jos ahnehtii itselleen liikaa duunia ja vaativat opiskelut samalle ajalle - etenkin heikompien kohtaloksi koituu mielenterveyden romahtaminen tai vähintäänkin uupuminen, joten valinnoissa tarvitaan tervettä suhteellisuudentajua. Kaikkea ei voi saada, joten joskus kannattaa jättää työuran edistäminen opiskelujen jälkeiselle elämälle tai odottaa toiseen kauppareissuun, jotta saisi myös hedelmäaakkosia Dumle-pussin lisäksi.

Vaikka valinta on vaikea, kannattaa edes yrittää. Mokaaminen ottaa tietysti päähän ja vituttaa hetken, mutta aina voi myös kouluttautua uudellen tai käydä ostamassa kaupasta sitä salmiakkia, jos suklaa ei tyydytä tarpeeksi. You gotta risk it to get a biscuit - koskaan ei voi tietää, miten tulee käymään, mutta kokeilematta ei saa mitään. Sen voi tajuta joko suosiolla tai kantapään kautta, jälkimmäinen vain kirpaisee huomattavasti enemmän ja vaatii enemmän toipumisaikaa.

1/03/2016

Vuodenvaihde

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Uudenvuodenyönä tuli myös testattua kameran raketeille tarkoitettu valotusohjelma. Lopputulos: Sony toimii hyvin ja laatu on nättiä, kuvaaja ei osaa zoomata ja sai vain pari siedettävää kuvaa.