Elämää ilman salaattiottimia - ei käy

Lähes jokaisen pennun elämässä tulee aika, jolloin joutuu jättämään taakseen vanhan kotinsa, vanhempansa ja sen kaiken tutun, jonka kanssa on tottunut elämään. Toki mukaan saa roppakaupalla mukaan omia tavaroita, vaatteita ja muuta vuosien saatossa kertynyttä krääsää, mutta esimerkiksi astiat, huonekalut, siivoustarvikkeet ynnä muut yleishyödylliset romppeet tulee hankkia itse. Ja entä sitten kotityöt, siivous, ruuan hankkiminen ja laskujen maksu - se kaikki kaatuu omaa niskaan ja asiat täytyy hoitaa yksin. Luulisi, että se astioiden hankkiminen olisi ajatuksena helpoin muutossa ja muutoksessa, mutta ei, täältä löytyy vastarannankiiski, joka jäi erityisesti kaipaamaan kotoa niitä kaikista vähäpätöisimpiä tavaroita, astioita - ei niinkään perheen kanssa asumista ja yhteiseloa jaettujen kotitöiden ja valmiin ruuan kera.

En voi väittää koskaan välittäneeni merkkivaatteista tai tietyn firman valmistamista kodinkoneista. Minulle on aina ollut aivan se ja sama, ovatko kenkäni Asicset vai Adidakset tai onko hupparini ostettu henkkamaukasta vai Lidlistä (damn, sitä hupparia on muuten ikävä), katsonko leffojani Sonyn vai Artin telkkarista - kunhan se tuntuu hyvältä ja toimii. Luulisi, että olisi aivan sama, mihin teen salaattini tai mitä ainetta suihkutan tiskirättiin hellaa pyyhkiessäni - niin minäkin luulin - mutta totuus valkeni yllättävän nopeasti, kun jäin yksin omaan kämppääni: en voi kuvitella eläväni ilman Tupperwarea ja Amwayta. Kuinka säälittävää huomata merkkihulluuden olevan kuitenkin olemassa, vaikka aina olenkin pyöritellyt silmiäni muille sitä harrastaneille.

Anyway, pihinä ihmisenä en kuitenkaan voinut edes kuvitella maksavani tähtitieteellisiä summia mokomista kupeista ja kipoista, olivat sitten miten tuppervaaraa tahansa, joten parin päivän valituksen jälkeen aloin ankarasti kierrellä kirpputoreja sopivia astioita etsien. En tiedä, vastasiko joku pyyntööni, mutta kolmen viikon sisään olin löytänyt pari sopivaa säilytysrasiaa, suuresti himoitsemani salaattikulhon (kaksi, jos tarkkoja ollaan!) sekä luultavasti tämän vuoden rakkaimman löytöni, kauniit tupperin salaattiottimet (joille muuten jäi hintaa alennuksen jälkeen vain yksi euro, mieletöntä! Ne, jotka osaavat ottaa salaattia kahdella haarukalla, kokeilkaa näitä ottimia - paluuta ei ole.) - paistaa se päivä joskus risukasaankin. Siis miettikää, minä etsimässä muoviastioita kirpputoreilta ja iloitsemassa niiden löytymisestä - ei ikinä. Salaattiottimien löytymishetkellä mukana ollut kaverini voinee tämän allekirjoittaa täysin. Ihmeitä tapahtuu.

Muutaman onnekkaan kirppisreissun ja äitini tekemän Amway-tilauksen jälkeen valtakunnassa alkaa olla kaikki hyvin. Koirat viihtyvät, käyn koulua (hei, viime postauksen epätoivoisesta pohdinnasta huolimatta tämäkin luuseri sai koulupaikan ja on nyt omillaan asuva korkeakouluopiskelija, huh), omistan monta suihkupullollista kelvollisia siivousaineita, en joudu enää tekemään salaattia uunivuokaan (synkimpinä hetkinä sitä sortuu kaikenlaiseen, josta ei voi jälkikäteen sanoa olevansa ylpeä) ja voin jopa väittää pärjääväni omillani. En koe olevani niitä, jotka jäävät odottamaan, että joku tulee laittamaan ruokaa tai siivoamaan kämppäni, teen sen oikein mielelläni itse, kunhan lähtökohdat ovat kunnossa - siksi jaksan valittaa ja ikävöidä niinkin arkisia asioita kuin siivousvälineitä tai tietynlaisia astioita. Terveisin poispilattu kakara, joka ei enää osaa elää ilman tuppereita. Mitähän hehkutan seuraavaksi? Partylitea ehkä? (Varokaan vaan, muita somisteita en ehkä suostuisi hankkimaankaan.)

Hei, pessimismin ohella elämästä voi näköjään löytyä myös jotakin hyvää, muovikuppien muodossa. Ei sillä, etteikö kulunut vuosi olisi alkukankeuden jälkeen tuonut muutakin, mutta tässä yksi, pienisuuri asia, joka saa tulevaisuuden näyttämään astetta valoisammalta. Hah, surkuhupaisaa, että ensimmäinen kirjoittamiseen inspiroiva aihe yli puoleen vuoteen on tässä, toivon, että edes joku voi samaistua moiseen riemuun.